 |
Kiti Malmi-Lehmusvuori
|
Miehen tukka oli pitkä, paljon pidempi ja tuuheampi kuin naisen. Ei sille mitään voinut. Nainen haroi harvoja hiuksiaan saunan jälkeen, riuhtoi raivoissaan hienoja haituviaan ja vilkuili miestään, tämän huojuvaa harjasta ja kiroili, heitti kätensä huomiota herättävästi otsalleen, leväytti päänsä taakse ja ulvahti. Mutta näkikö mies sitä? Miehellä oli muuta tehtävää, sillä juomalasi oli valtavasti kasvanut. Miehen piti kiivetä sen reunoja pitkin, kavuta ylös kummallisesti pullottavaa lasin reunusta ja saavuttaa sen kapeneva kaula - mutta miten, miten? Mies oli hämillään ja syrjäkulmastaan näki, että nainen pohti jotain, oli jostain vallan suutuksissaan, niinkuin hyvin usein. Mutta miehen täytyi miettiä nyt muuta, sillä lasi oli voitettava, se oli tehtävä ja mies ei tiennyt, miten siinä onnistuisi, mitä pitäisi tehdä, millaiseksi muuttua. Ja siinähän se oli - muuttua piti! Niin alkoivat räpylät kasvaa, sellaiset tossukkaat, jotka imeytyivät lasin kuvia heijastavaan pintaan, heittyivät raskaasti tussahdellen, vuorotellen, askel askeleelta lasin pyöreään pintaan. Mies keikkuili lasin pinnassa, ajatteli kaiken olevan unta. Kummallista unta. Vihdoin lasi kapeni, sen reuna lähestyi, mies kurotti kättään, kutistunutta, lasi oli suuri. Mies oli reunalla, kurkkasi sisäpuolelle, kurkotti. Lasi oli tyhjä. Sitä mies ei ollut odottanut. Tyhjä lasi. Nainen, nainen harvoine hiuksineen oli siemaillut salaa, miehen tietämättä, kaiken, kaiken. Vaan ei se tukka siitä kasvanut, ei kasvanut tukka. Mies pujottautui pois lasista, kömmelsi itsensä alas ja näki naisensa uudelleen, silitti sen tukkaa. Silitti sen harvaa tukkaa ja hymyili, ihan vain vähän hymyili.
© Kiti Malmi-Lehmusvuori
|
