Kun nainen heräsi, hän hämmästyi; äiti ei ollutkaan siinä.

Huone oli hieman hämärä. Ikkuna näkyi hänen vasemmalla puolellaan, etuviistossa. Verho, valkoinen, hyvin pitkä, kepeä, raikkaan keinuva, ajelehti pienten tuulten, kuin henkäysten, tahtiin. Nainen käänsi päätään toiselle sivulleen. Se vihlaisi.
Hän näki paksun, muovisen verhon, joka tökötti paikallaan. Sen takaa kuului hetkittäin yskintää. Ja nainen katsoi ylös kattoon, katsoi ylös, näki yhä ylemmäs, kunnes lävisti katon, purkautui ylös taivaaseen ja vilisti pilvien lomaan.
"Mikä matka, mikä pilvilinnojen maailma! Tämähän on ihan mahtavaa!"
Aluksi, vaikka kokikin viilettävänsä, hän kuitenkin huomasi, että kulku oli aika verkkaisaa. Oli aikaa katsella kaikenlaista. Paljon oli sellaista, joka ylhäältä päin oli vallan muuta kuin jos vain kadulla olisi kävellyt ja kurkotellut katseellaan ylöspäin. Ei, ei tämä oli todella ihan toista.

Nainen mietti, että tämä ei ehkä ole nyt totta, totta ei ihan kuitenkaan. Ja samalla hän kepeästi pilviä siveli. Ne menivät menojaan ja nainen niitä silitteli kuin koiransa selkää ikään. Olivat vain paljon, paljon pehmeämpiä, ja valkoisiakin.

Nainen muisti, tavoitti jotain. Pilvet karkaavat, hän ajatteli ja samalla tiesi, se oli jostakin elokuvasta. Mikä karkaa, karkaako kaikki? Mitä tälle tapahtuu: missä olen, mitä olen, minne minä hajosin?

Nainen luopuu pilvistään, hyvästelee niitä lempein elein; se oli kuin riitti, jota ei tiennyt tuntevansa ja joka jostain häneen pulpahti, hänestä syntyi.

Mutta matka ei pääty. Pilvet ovat pois, edessä on avara sininen, tyhjä. Ja nousee, silloin se nousee, vai onko se vain koko ajan ollut, siellä odottamassa, nyt tässä. Edessä, kohtisuorassa, edessä, sojottaa: se on mustanpuhuva, puhkuaa tummaa. Se on torni, se on piippu, tähtitorni vailla tähtiä, seinä.
Naisen nenä koskettaa, painuu seinää vasten, nenä litistyy, naisen silmät ovat lähellä sitä, hänen päänsä ei käänny, vain silmät kulkevat edestakaisin, liikkuvat. Ne näkevät oikealle, ne näkevät vasemmalle, samaa näkevät molempiin suuntiin.
Seinä jatkuu, jatkuu oikealle ja vasemmalle, kiertyy ympäri. Sillä ei ole loppua.
Nainen koskee sitä. Se on viileä, kylmä. Seinään on piirtynyt selviä viivoja, kuin esteitä. Nainen yrittää olla koskematta niihin. Niinkuin lapsena, kun katujen kivetyksien rajoja ei saanut rikkoa; piti hyppiä yli, ettei tapahtuisi pahaa.

Nainen väsyy, uupuu niin täysin, koska mikään ei saa liikkua, mihinkään ei saakaan koskea, kaikkea on varottava, ei saa oikeastaan olla ollenkaan olemassa.Vaikka kuitenkin on, eikä sillekään oikein mahda mitään ellei itseltänsä joudu hukkaan.

Ja kun nainen, kun nainen huomaa pilvien kadonneen, hän katsoo: yhä heiluu verho hiljalleen huoneen laidalla, yhä kuuluu yskä verhon takaa. Nainen tuntee sängyn, lakanat, peittonsa viileän kosketuksen. Kun hän tätä kaikkea siinä kuulostelee, osin tietämättään kuin vahingossa tai huomaamattaan, kun hän siinä on, niin huokaisee. Ihan levolla huokaisee, syvään hengittää, rauhallisesti.
Mihinkään ei nyt satu.

Kuitenkaan kaikki ei ole aivan oikein, paikallaan.
Jotain on mennyt sekaisin.
"Jos olisin katsonut ensin oikealle, sitten vasemmalle,
olisinko silloin päässyt kurkkimaan pilvien taakse asti?"