Nainen oli metsästämässä neilikoita.
Oli loppukesä, kuumuus oli tuhonnut pihan kasveja, verannan laatikoiden orvokit sojottivat keltaisen huutavina rankoina kohti väräjävää avaruutta ja nainen häpesi näkymää. Jotain oli keksittävä.
Keskikesällä hän oli täyttänyt yhden laatikoista kirpeänpunaisilla pikkuneilikoilla, jotka edelleen näyttivät elävän. Niitä pitäisi saada lisää ulvovien orvokkien tilalle, kolmeen laatikkoon verannan eteen.
Sunnuntaiaamupäivänä hän soitteli lähitienoon kukkapuutarhat, kyseli aukioloajat.
Hän löysi myös paikkakuntansa nimisen puutarhan ja soitti sinne.
-Missähän päin Viherlaaksoa tämä sijaitsee?
-Ettekö muka tiedä, tämä on ollut täällä jo neljäkymmentä vuotta, ette te voi olla tietämättä, nämä isot puutarhat...
-Me olemme asuneet täällä vasta nelisen vuotta, en oikein tiedä missä se on.
-Mutta neljäkymmentä vuotta ollaan oltu samalla paikalla.
-Mikähän se tarkempi osoite on?
-Ei sillä niin, tämä on ihan tien vieressä, kyllä se löytyy, tässä se on ollut 40 vuotta.
-Mitähän kautta sinne on hyvä tulla tai josko sais nyt sen osoitteen.
-Tulla voi kumpaa tietä tahansa. Jos toista tietä tulee, se on heti siinä oikealla puolella, on ollut 40 vuotta. Ja jos toista kautta, niin sitten tien toisella puolella, vasemmalla. Ei voi erehtyä.
Kiiteltyään tiedoista nainen sulki puhelimen hämmentyneenä. Mitä teitä mies oli tarkoittanut? Oli monenlaisia teitä. Oli Turuntietä, Turunväylää, Turun Vanhaa Maantietä ja kaikenlaisia teitä siinä välissä. Mutta jompaa kumpaa, jompsin kumpsin ja jotakin kautta. Neilikoista hän ei ollut muistanut kysyä.
Jonkun ajan kuluttua hän kertoi miehelleen, että jossain lähistöllä, jomman kumman tien varrella olisi puutarha, josta neilikoita voisi löytyä.
-Jomman kumman... Minkä jomman kumman? ihmetteli mies, vähän närkästyneenä.
-No niin se sano, ett ajaa kumpaa tietä vaan, niin se löytyy. Sen on pakko löytyä, onhan se ollu siinä jo 40 vuotta.
Mies silmäsi vaimoaan, kohautti kulmiaan ja lupasi lähteä neilikoita hakemaan. Jompaa kumpaa tietä. Mies valitsi jomman.
Ja käännyttyään kummalle, niin siinä se oli, oikella puolella tietä, oli ollut jo 40 vuotta. Mies ymmärsi sen heti.
Nainen meni innokkaana sisään, katseli pitkiä kukkarivejä, etsi, mutta neilikoita ei näkynyt.
Hän kiersi kasvipuutarhan vielä uudemman kerran, mutta ei, ei näkynyt mitään oikeanlaista.
He ajoivat pois. Jompaa kumpaa tietä, ilman neilikoita, eikä nainen varmasti enää tiennyt, kumpaa tietä he ajoivat, sitä toistako vai toista, vai olivatko ajaneet kumpaakin.
Jompaa kumpaa pitkin he kuitenkin tulivat kotiin ja verannan kolmessa laatikossa orvokit sojottivat yhä hatarammin hailakoin, niin hailakoin ja alastomin varsin.
