Kun isä harppoo,
minun askeleitani mahtuu yhden harppauksen sisälle paljon.

Sunnuntaiko?
Kevät tuulettaa ohutta hiekkaa silmiin.

Isä ja äiti harppovat.
Minä en jaksa samaa tahtia, vaikka kovasti yritän.
Ne menevät eteenpäin
näyteikkunalta toiselle.
Seisovat joskus hetken, erotan niiden naurun.
Ne pitävät toisiaan kädestä, halaavat,
katsovat sieltä kaukaa,
minua,
hymyillen.

Minä en jaksa niin montaa askelta
niin nopeasti.
Ne menevät eteenpäin.
En tavoita.
Nauravat, lähekkäin,
yhä kauempana.

Yritän, kovasti yritän. Pienet jalat ovat liian lyhyet.
Minä en saavuta, minä jään.
Yksin.

---------------------

Koulupäivä on ohi,
seison bussin takaosassa, päätepysäkillä.
Tiedän äidin olevan tulossa samaan bussiin, hän pääsee
töistä.
Takaikkuna on suuri, mutta
näen vain äidin
kaukana näen
vain äidin, joka juoksee, juoksee kohti bussia,
joka nyt käynnistyy.
Yllytän mielessäni äitiä nopeampaan juoksuun.
Hän tulee lähemmäksi, bussin ovet sulkeutuvat.

Bussi lähtee.
Äiti ei ehdi.

Takaikkuna on suuri.
Näen äidin.
Itkuni sumun läpi minä näen
äidin kasvot.

Tuulettaako kevät äidinkin silmille hiekkaa?
Ovatko äidinkin askeleet liian lyhyitä?
Eikö äitikään tavoita?

-------------------

Toinen kuva

Nuori äiti miehensä kainalon lämmössä.
Huikea kevätpäivä.
Hiekka leikkii sunnuntaiautoilijoiden pyörien alla,
kepeitä pyörteitä hiljaisella kaudulla,
auringolla rakeiset verhot.

Nuori äiti näykkii hihasta miestään
näyteikkunalta toiselle,
vetää tätä perässään lasien takana
houkuttelevien haaveiden jonossa.
Välillä hän jää katsomaan pientä tyttöään
jonkin matkan päässä -
pikkuistaan, kolmivuotiasta,
esikoistaan, prinsessaa.
Tyttöään, joka muutamien metrien päässä köpöttää
pienillä jaloillaan,
vähän töksähdellen, kömpelösti, mutta tarmokkaasti.

Nainen nykii miestään:" Katso nyt, miten hellyttävä, katso
meidän pientä olentoamme, miten se noin vain, ihan itsekseen,
tuolta se tulee. Ihan kuin olisi jo ihan iso."

---------------------

Hän juoksee.
Viime tingassa tuli taas lähdettyä, harmi.
Tytär on varmaan jo bussissa, päässyt koulusta.
Se aina pitää niin huolta,
että varmasti ehtii.

No, nyt se bussi kuitenkin pääsi lähtemään.
Olisi pitänyt arvata.
Mikä, etten ihan ajan kanssa käynyt tässä välissä kaupassa
ja sitten rauhassa tullut seuraavalla bussilla.
Niin hölmöä tällainen hätäily, kun minnekään ei ole kiire,
kyllähän kotiin ehtii.

Tuolla se tytär seisoo,
bussin takalaiturilla. Sen kasvot alkavat etääntyä bussin
mukana,
muutenkin sen ilme on kummallisen vääntynyt.
Ei kai se ole kipeä...