Kiti Malmi-Lehmusvuori
|
Tammikuisena lauantai-iltana alkoi sataa vettä. Lumiallot, jotka olivat saapuneet monien päivien kuluessa, kiiltyivät, tiivistyivät, kovenivat veden alla.
Olin saunassa. Yksin. Sinä muissa kerroksissa.
Saunan jälkeen menin pihalle, liukastelin, etsin paikkaa.
Valkosipuli-istutusten viereltä löytyi pehmeä kohta:
sukelsin sisään.
Maa oli musta. Veden tulo oli vienyt hajut, ja mennyt pakkanen.
Sukelsin, vaivalla sukelsin mustaan maahan. Kaikki tuntui pahalta: juurakot, multapaakut, kivet ja jäätyneet kohdat.
Mutta minä menin, menin ja huusin itkien mennessäni.
Vihdoin löysin kolon, johon jäädä. Multa musteni ylläni. Aavistin, miten vesi tiivisti lunta multani päällä.
Tiesin, että voisin olla rauhassa.
Kun käperryin itseeni, lämpöä etsien,
ajattelin kevättä;
lumi sulaisi, aurinko lämmittäisi, multa alkaisi tuoksua.
Saattaisin kuulla mustarastaan huikean soiton
läpi ylläni lepäävän maan, saattaisin aavistaa
hiirenkorvien tuoksun, ja sulavan lumen.
Mutta minä en nousisi
minä en versoisi,
en nostaisi päätäni, eikä minusta kasvaisi mikään.
Vain olisin tai sitten en.
© Kiti Malmi-Lehmusvuori
Näiden sivujen tekijänoikeus (c)
on kirjoittajalla.
Pyydä lupa, jos mielit käyttää
näitä tekstejä.
Sähköpostilinkki on yllä.
Ja palautekin on tervetullutta. 
|
