Kiti Malmi-Lehmusvuori
|
Lumiaalto oli tullut takaisin.
Nainen seisoi verannalla, katseli nietosten kasvua,
hieman hätääntyi:
kaikki oli todellakin peittymässä lumeen.
Hän sai raotettua verannan ovea, vaikka lumi sitä tukkikin,
näki luudan hautautuneen hiutaleitten alle,
luudan, jota
tarvittiin portaitten lakaisuun,
että talosta pääsisi pois.
Se oli jähmettynyt, peittynyt.
Nainen katsoi pihalle, portin pieleen:
lumilapioista näkyivät vain pikkaisen punertavat päät,
kaikki muu oli hävinnyt valkeaan.
Pihalla kävelleet askeleet olivat täyttyneet,
aavistus painalluksista oli jäljellä.
Ne peittyisivät pian.
Hän sytytti verannalla kynttilän,
pari tuikkua sen lähelle.
Oli ilta. Taivas pimeä.
Ja niin valkoista kaiken lumen kanssa.
Tuli yö. Lumi kasvoi.
Nainen sukelsi sen uumeniin,
teki syöksyjä, huikeita liukuja, nuoskaisia laskuja,
törmäilyjä.
Lumi paakkuuntui tukkaan,
kainaloihin, nilkkoihin.
Koirat hyppivät ympärillä.
Haukkuivat villiintynyttä,
lumista naista.
Nuolivat tämän kylmiä kasvoja.
Yön tullessa ihan mustaksi
lumi loppui.
Se lepäsi, roikkui kuusten, koivujen, pajujen oksilla,
takertui runkoihin.
Levähti, lepäsi, vaikeni luontoon.
Hiljalleen kasasi itseään
tiukemmin kiinni maahan.
Nainen haisteli lumen tuttua,
kylmää tuoksua,
sulki verannan oven,
sammutti tuikut ja kynttilän.
Katseli ikkunoiden läpi valkaistua metsää,
pihaa, luutaa,
kuulosteli mykkää hiljaisuutta.
Lumilapioita hän ei enää erottanut.
© Kiti Malmi-Lehmusvuori
Näiden sivujen tekijänoikeus (c)
on kirjoittajalla.
Pyydä lupa, jos mielit käyttää
näitä tekstejä.
Sähköpostilinkki on yllä.
Ja palautekin on tervetullutta. 
|
