Nainen oli ajanut kuuta takaa
(vaiko edestä...)
ja nähnyt,
miten kuu oli hävittänyt kasvonsa,
ne tutut ja niin kummalliset.
Kun nainen oli nähnyt sen,
hän ymmärsi, että
kaikki oli mahdollista,
ihan kaikki eikä sekään riittänyt.
Niinpä hän meni metsään,
hän meni metsään,
raivasi tiensä läpi oranssin, ruskean,
mädän ja haisevan, pehmeän.
Menneitten sienten, kadonneitten mustikoiden ja kuivuneiden
puolukoiden, myrskyissä kaatuneiden puunrunkojen keskelle,
sinne hän heittäytyi,
haisteli ilmaa, haisteli mennyttä elämää
ja tulevaa.
Haisteli, nuuhki, niiskuttikin vaivihkaa.
Kun hän aikansa oli niiskutellut,
peräti nyhväillyt aistimustensa perään,
hän lähti,
puisteli vaatteistaan metsien, varpujen, mättäiden
siemenet, sienten sikiöt, varpujen varjot, veikistelevät.
Häntä ei enää huolettanut kuun kadonneet kasvot,
ei, sillä hän arveli, että kyllä ne tulisivat,
kyllä ne sittenkin tulisivat takaisin,
niinkuin ne aina olivat tulleet.
Vai osasiko hän vain niin hyvin kuvitella kaiken:
kuulle kasvot ja kuulta kasvot pois.
