Link of the Week:
The Wine Deviants Club

Heti Tallinnan vanhankaupungin ulkopuolelta löydämme, pienen haeskelun jälkeen, huomiota herättämättömän oven, joka johtaa kellariin, missä Restoran Argentiina odottaa kuin kohtu. Melko pienen huoneen keskellä kohoavine avogrilleineen, vasemmalla olevine (nyt autioine) elävän musiikin esitysalueineen ja kiviseinän vierustoilta grilliä vahtivine pöytineen. Ja aidosti etelä-amerikkalaisen taikurin näköisine grillimestareineen soittamassa mehukkaiden lihojen sihiseviä ääniä ja suuta kostuttavia aromeja.

Argentiinassa teemme kuten uskoisimme argentiinalaisten lihansyöjien tekevän ja tilaamme paksut, puolikypsät, lähes veriset sisäfileet pippurikastikkeen ja grilliperunoiden kera. Kun menu on noin yksinkertainen, tiedämme, että menestys riippuu kokonaan lihasta ja taikuudesta grillimestarin käsissä.

Kun odottelemme pääruokaa, tarjoilija tuo maljan täynnä tuoretta salaattia sekä kaksi pikkuruista saviruukkua kukkuroillaan kastiketta. Sinappikastike on melko tavanomainen, mutta toinen nostaa ateriointiodotuksemme pilven korkuisiksi. Siinä on pieniä, oljyssä ja ihanimmasta ihanimmassa valkosipulissa marinoituja punapaprikan palasia. Namnam! Ja sitten tulevat suoraan uunista otetut pikkusämpylät ja kermaisin, mutta kevein valkosipulivoi mitä olemme koskaan nauttineet.

On aika katsoa viinilistaa. Se ei vaikuta pituudellaan, mutta sisältää muutamia mainioita ilonaiheita Espanjasta, Australiasta, Ranskasta... Tunnen houkutusta kokeilla Pedro Rovira Gran Reserva 1987:ää elvyttääkseni muistoni tuosta kompleksisesta, jopa arvoituksellisesta viinistä. Mutta sitten näenkin argentiinalaisen listan. Ei kovin monta siinäkään, mutta yksi saa silmäni ponnahtamaan kuopistaan. Haluaisin suorittaa klassisen mykkäfilmin kaikki epäuskoa kuvastavat liikkeet. Kulutan hetken henkiseen silmien sulkemiseen ja hieromiseen sekä päänpudistuksiin ennen kuin alan uskoa kirjoitettua tekstiä. Rakas malbecini ja rakas tempranilloni samassa liemessä! Viinin valinta on harvoin ollut yhtä itsestäänselvää. En uhraa enää ajatustakaan 'hienommille' (s.o. kalliimmille :-) Argentiinan tarjoomuksille.

Loppu onkin kuin ennaltamäärättyä historiaa. Grillimestari osoittautui Grillitaikurien Suurkillan Päävelhoksi ja liha niin mehukkaaksi ja mureaksi, että pelkkä nälkäinen katse tuntui riittävän sen leikkaamiseen. Mutta kaksi ylistyslaulun aihetta on vielä jäljellä. Pippurikastike ja viini.

Kastike oli erinomaisen ja salakavalan tulista tuttuun, itseään heti aluksi paljastamattomaan tapaansa. Asteittain se sai huomaamaan, kuinka tukanalainen iho alkoi kihelmöidä ja ylähuulen yläpuolelle alkoi ilmestyä pieniä kosteuspisaroita. Minulla, joka käytän silmälaseja, nautinto jatkuu tavallisesti niin pitkälle, että joudun pitämään tauon kuivatakseni linssien alareunat. Sekin toteutui. Mutta tulisuutta ei ollut vähimmässäkään määrin liikaa ja lisäksi kastikkeessa oli ylimääräinen yllätys. Siihen oli saatu miellyttävää keveyttä ja raikkautta käyttämällä smetanaa raskaamman kerman sijasta.

Ja lopuksi viini. Tälle aterialle valinta ei olisi voinut olla parempi. Siinä oli aromaattista voimaa, jonka saattoi kuvitellakin syntyvän malbecin (80%) ja tempranillon (20%) yhdistämisestä. Ja hieno tasapaino täyteläisessä, lihaksikkaassa rungossa selkeine, mutta pehmeine tanniineineen. Paljon rypäleen lihaa. Jokainen siemaus tuotti leveä-suu-elämyksen ja jätti pitkään viipyilevän jälkimaun. Se ei ole kovinkaan vaatimatonta ottaen huomioon kaikki makuräjähdykset, joita olimme jo saaneet ruuasta.

Uudesta lelusta yli-innostuneitten lasten tavoin kruunasimme aterian rauhoittavalla cappucinolla, ja viinin rakkailla viimeisillä pisaroilla.

Loppunäytös: Maksun aika! Koska suusi lienee jo kostea, ja olet kateudesta keltainen ;-), en tohdi kertoa, mitä koko ateria viineineen kahdelle maksoi. Mainitsenpa vain, että monessa muussa kaupungissa sillä summalla ei saa kuin pullollisen kunnollista viiniä!

And just outside of Tallinn's Old Town we, after some searching, finally found the inconspicious door leading to the cellar where Restoran Argentiina awaits like a womb. With the open grill in the center of the rather small room, a (now empty) band stand to the left for live music, and tables by the stone walls encircling the grill. And the grill master, a genuinely South-American looking sorcerer, playing the sizzling sounds and mouth-watering aromas of the juicy meats.

When in Argentiina, we do as we would like to think the Argentine carnivores would do, and order thick, medium rare, almost bloody filets with a peppery sauce, and grilled potatoes. With a simple menu like that we know the success is all up to the meat and the magic in the grill-master's hands.

While we are waiting for the main course, the waiter brings us a bowl of fresh salad and two tiny clay jars filled with dressing. The mustard dressing is quite ordinary, but the other one lifts our expectations of the whole meal sky-high. It's small pieces of sweet red paprika marinated in oil, and the loveliest of lovely garlic. Yummy! And then come the small rolls of slightly off-white bread straight from the oven, and the creamiest, but lightest garlic butter that we've ever experienced.

It's time to look at the wine list. It's not impressively long, but carries some nice delights from Spain, Australia, France... I'm tempted to try Pedro Rovira Gran Reserva 1987 to revitalize my memories of that complex, and even puzzling wine. But then I see the listings from Argentina. Not many there either, but one really gets my eyes popped out of their sockets. I feel like doing the classic silent movie gestures of not believing my eyes. After a moment of mental eye-shutting and rubbing, and shaking of the head, I start to believe the written text. My beloved malbec, and my beloved tempranillo in the same juice! The choice of wine has rarely been so obvious. I no longer give a moments thought to the 'finer' (i.e. more expensive :-) Argentine treats.

The rest is like predestined history. The grill-master proved to be a Grand Wizard in the High Order of Grill-Sorcerers, and the meat so juicy and tender that a hungry look seemed to be enough to cut it. But two items of praise remain. The peppery sauce, and the wine.

The sauce was excellently, and deviously hot in the familiar way of not revealing it's power with the first taste, but gradually making you realise that the skin under your hair is getting itchy, and little droplets of moisture start appearing above your upper lip. With me, wearing glasses, the enjoyment usually goes on to a point when I have to take a break to dry the lower parts of the lenses. That didn't fail either. But the hotness wasn't too much at all, and there was one extra surprise in the sauce. It was given a pleasant lightness and freshness by using smetana instead of the heavier cream.

And finally the wine. The choice for this meal couldn't have been better. It had the aromatic power you can imagine that a combination of malbec (80%) and tempranillo (20%) will bring. And a fine balance in the full, sinewy body, with distinct, but soft tannines. Lots of fruit. Each sip gave us a broad-mouth experience, and a lingering aftertaste. And that isn't a modest experience considering the explosions of taste we were already getting from the food.

Like children overjoyed with a new toy, we finally topped the meal with soothing cappucino, and the dear last drops of the wine.

Final act: It's time to pay! Because your mouth may be already watering, and you are yellow with jealousy ;-) I dare not tell you what the whole meal & wine for two cost. I'll just mention that in many other towns that sum is barely enough to buy one decent bottle of wine!