Unkarilaiset ja suomalaiset tarttuivat toisiaan kädestä ja kaulasta, kiittivät yhteisestä matkasta kohti länttä. Oli aika lähteä omiin suuntiin. Pustalle ja pohjan perukoille.
Tämä tapahtui siihen aikaan, kun viininviljely Välimeren alueella oli vielä vain ajatus esi-platonistien pääkopassa ja odotti ulospääsyä ideoiden maailmasta, juurtumista Äiti Maan anteliaaseen poveen.
Olipa tuo mytologiaa tai totta, mutta Väinämöisen kansa kulki lumen, metsien ja tuhansien järvien maahan, ja unkarilaiset pustalle sekä suuren jokensa ja ainoan järvensä rannoille.
Eivätpä unkarilaiset vielä aavistaneet, että jonain päivänä Välimeren mahtimies, itse paavi, tilaisi heiltä viinit Vatikaanin ehtoollisille. Sillä mytologia onkin totta ja totuus taas uusi mytologia.
Nyt molemmat kansat, suomalaiset ja unkarilaiset, elävät "urbaanissa limousinessa, jonka puristussuhde saisi paavinkin hätkähtämään" *. Niinpä minäkin nautin veljiemme viinistä. Kadehdinko? Olisiko meidänkin pitänyt suunnata etelämmäksi? - Ei, sillä tiedän elämyksen, josta veljemme eivät voi nauttia. He eivät voi kokea, miltä tuntuu kaivaa viinimarjapensas ja karviainen esille maaliskuussa, yli metrisestä hangesta. Miten voimakas onkaan talvehtineen kesän aromi, kun rakkaista viineistänikin tutut tuoksut vapautuvat ja tulvahtavat sieraimiin lumen ja jään keskeltä. **
Kékfrankos? Kuulemma lähinnä Itävallan ja Unkarin alueella viljelty rypäle. Mikä mytologia siihen liittynee? Varmaan muistumia Itävalta-Unkarin suuruudesta ja läheisistä siteistä Ranskaankin. Ainakin rypäle antaa rohkeaa rakennetta, melkein malbecmaista karheuttakin, viiniin, jota merlot miellyttävästi pehmentää. Nuorehkon viinin tuoksu on viinillinen, puhdas. Keskitäyteläinen maku on ryhdikäs, viipyvän pitkä. 'Luonnetta omaava' on ilmaisu, joka tulee heti mieleen. Veljiemme uudenaikaisin tuotanto antaa aiheen miellyttäviin odotuksiin jatkosta. Ja hinta / laatu on taannut, että tämä cuvée löytyy käteen hyvin usein, kun meillä katetaan pöytää.